Sipoon kaakonpuoleisen saariston, lähinnä Kitön ja Löparön asuttaminen alkoi varsinaisesti 1830-50-luvulla. Merkittävämpi muutto tapahtui katovuosina 1867-68. Saaristossa oli mahdollisuus tulla toimeen kalastuksella ja maanviljelyllä sekä palveluväkenä toimimalla kylän maatiloilla. Kohtalaisen isot maatilat syntyivät jo Ruotsin vallan aikana. Niistä tulee mainita ainakin seuraavat tilat: Skogby, Knuts, Martis, Smeds, Kitas ja Löparö.

Kun Helsinki Venäjän vallan aikana laajeni, astui kuvaan purjehdus. Pääkaupunki tarvitsi polttopuuta, hiekkaa, perunoita, vihanneksia y.m. Aluksi purret hankittiin Eestistä, mutta myöhemmin alukset rakennettiin itse. Tähän aikaan kaikki jaalat olivat purjealuksia, vasta 1920-luvulla niihin asennettiin moottorit.

Spjutsundin kansakoulu perustettiin vuonna 1898 ja tämän jälkeen kaikille lapsille tarjottiin opetusta. Aikaisemmin opetus oli tapahtunut kiertävissä kouluissa.

Saaristolaiset saivat elantonsa monesta eri aktiviteetista. Kukaan ei tullut toimeen yhdellä ”ammatilla”. Tyypilliseen elinkeinokuvaan 1920- ja 1930-luvulla kuului se, että miehet purjehtivat jäättömään aikaan joko jaalan kippareina tai pursimiehinä. Talvisaikaan kaadettiin hirsiä ja pölkkyjä Onaksen saaristossa. Vaihtoehtona oli kalastaminen.

Naiset harrastivat maidontuotantoa ja puutarhaviljelyä. Pidettiin 1-2 lehmää, vasikoita joka vuosi, pikkuporsas otettiin maaliskuussa ja sika teurastettiin lokakuussa. Lehmien tiineyttä säädettiin niin, että maidontuotanto oli suurimmillaan kesäaikana, jolloin kesäasukkaat tarvitsivat maitoa. Lisäksi pidettiin kanoja. Tärkeimmät viljelykasvit olivat kaura, heinä, peruna ja mansikka. Perunat ja mansikat myytiin etupäässä Kauppatorilla Helsingissä, mutta myös paikallisesti kesäasukkaille.

Yleinen käytäntö oli, että varsinainen asuinrakennus vuokrattiin koko kesäksi Helsingin kesäasukkaille ja talonomistaja muutti kesäksi pihamökkiin tai saunarakennukseen.

Puhelin tuli saarille vuonna xxx.

Saaristossa kiertää myös monta mielenkiintoisia tarua viinan salakuljetuksesta.

Mikäli ”kaupunkiin” tuli asiointia oli valittavissa kaksi vaihtoehtoa:  joko 1. soutamalla tai purjehtimalla, 2. kävelemällä tai hevoskyydillä Box:iin ja jatkaa bussilla kaupunkiin.

1930-luvun loppupuolella saaristossa liikennöi kaksi höyrylaivaa. Kitön ulkopuolella liikennöi ”Borgå”, pieni harmaa höyrylaiva, joka kävi Löparön ja Svartvikenin laitureissa. Sisävesipuolella liikennöi valkoinen ”Olympia”. Se kiinnittyi Silverlandetin, Strömbergin, Bergströmin ja Kärnäsholmenin laitureihin. Nämä höyrylaivat luovutettiin sodan jälkeen Neuvostoliitolle.

Sota muutti kaiken. Saariston pojat taistelivat muiden rinnalla, jotkut kaatuivat ja jotkut haavoittuivat. Myös kotirintamalla saatiin taistella. Maaseudullahan ei ollut varsinaista ruokapulaa, mutta nykypäivän vaatimuksiin verrattuna siellä ei ollut juuri mitään. Pelkästään Kitöseen pudotettiin noin 40 pommia, jotka kuitenkin aiheuttivat vain aineellisia vahinkoja.

Kun elintaso Helsingin seudulla sotien jälkeen nopeasti kohentui, alkoivat pääkaupunkilaiset ”tunkeutua” Sipoon saaristoon. Kaikki halusivat kesämökin kaupungin tuntumasta. Yllämainituilla maatiloilla oli saaristossa suuret omistukset, jotka nopeasti pilkottiin pieniin palstoihin. Kahden vuosikymmenen kuluessa melkein kaikki rannat oli rakennettu vapaa-ajan asunnoilla. Ja tämä tapahtui ennen kuin oli tieyhteyksiä tai sähköä.

Toinen suuri ilmiö oli se, että pääkaupunki tarvitsi taas suuria määriä materiaalia, hiekkaa ja puutarhatuotteita. Sipooseen ja erityisesti meidän alueellemme syntyi uusi saaristolaivasto. Kyse oli kaksi- ja kolmimastoisista kaljaaseista, kun aikaisemmin yksimastoiset jaalat muodostivat laivaston. Kaljaaseilla oli suurempi vetoisuus, vaikka kuljetettavat tavarat olivat miltei samat. Jotkut purjehtivat myös Ruotsiin, mutta yleensä purjehdus rajoittui Itämeren alueelle. 40-luvun loppupuolella purjehti 6-7 kaljaasia, joiden kotipaikkakunta oli Kitö tai Löparö.

Kitössä oli 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa kolme maalaiskauppaa, Näsetillä (niemimaalla) yksi ja kylällä yksi.

Helsingin ja saariston välisten kuljetusvälineiden kysyntä oli kasvanut. Sisävesipuolella erilaiset laivat kuten Kaija, Rigel ja Centa hoitivat vilkasta kesäliikennettä. Ulkomeren puolella Löparöön ja Kitöseen liikennöi xxxx.

Sitten tehtiin toinen ”teknologiahyppäys”, toivottavasti näemme kohta kolmannen: sähkö tuli vuonna 1953. Läksyjen luku öljylampun valossa jäi historiaan. Radiota varten ei tarvittu enää akkuja eikä anodipattereita.

Yleinen kehitys sai myös kielteisiä ilmiöitä. Kohonneen elintason tuomat kasvaneet vaatimukset aiheuttivat sen, että asukkaat eivät enää voineet saada elantoansa paikkakunnalta. Monet potentiaaliset voimavarat muuttivat pois paikkakunnalta helpomman ja varmemman elatuksen perässä. Tämä alensi saariston resursseja moneksi vuosikymmeneksi. Vasta nyt voidaan todeta, että henkilöpotentiaali on tasapainossa, kiitos uusien sisäänmuuttajien.

Vuonna 1963 perustettiin tiehoitokunta, joka vanhojen suunnitelmien perusteella rakennutti Kitön tien, joka myöhemmin myös asfaltoitiin tiehoitokunnan toimesta. Näin saimme mahdollisuuden kulkea autoilla kiinteistöillemme asti. Tie ulottuu nyt Löparön kärkeen asti, ja sen ansiosta seudun luonne kehittyi nopeasti kylämuotoiseksi asutukseksi.

Nyt meillä on mahdollisuus tehdä seuraava teknologinen hyppäys, eli hankkia toimiva vesi- ja jätevesijärjestelmä seudullemme.

Tässä on tietenkin kyse isosta investoinnista, mutta muistakaamme, että kiinteistömme arvo varmasti keksinkertaistuu.